Hallituksen kärkihankkeen tavoitteena on rakentaa sosiaali- ja terveysalalle malli, jolla prosentti käyttökuluista suunnataan taidelähtöisten menetelmien hyödyntämiseen osana hoito- ja sosiaalityötä. Hienoa! Taiteen ja muiden alojen rajapinnoilla liikkuvaan työhön tarvitaan lisää molempien alojen dialogista ymmärrystä ja rakenteita niiden tueksi. Tätä olen pohtinutkin edellisessä postauksessani Metropolian Tikissä-blogissa.

Prosentti taiteelle siis. Mutta mitä olisikaan prosentti taiteesta? Sibelius Akatemian professori Atso Almila pohtii Helsingin sanomien haastattelussa miten esimerkiksi sponsorointiin pohjautuvat rahoitusmallit ja toisaalta myös valtionrahoituksen vaade ”takuuvarmoihin yleisömagneetteihin” vaikuttaa taiteeseen.

Mielestäni taiteella on yhteiskunnallisesti tärkeä asema puhuttaa, kehittää ja nostaa esiin ilmiöitä. Jos ilmiöt nousevat nyt pinnalla olevista asioista – trendeistä, mitä tapahtuu niille marginaaleille, jotka saattavat nostaa tärkeitä tulevaisuuden ilmiöitä keskusteluun jo ennen muita? Taide jos mikä voi nostaa esiin hiljaisia signaaleja, jotka voivat olla viiden, kymmenen tai viidentoista vuoden päästä jo vallitsevia trendejä. Taide voi auttaa meitä näkemään niitä ja rakentamaan niiden avulla maailmaa.

Atso Almila toivoo, että taiteen tekijöillä tulisi olla prosentti, jonka saisi käyttää mihin tahansa villeihin ideoihin ja kokeluihin. Mielestäni tämä on erinomainen ehdotus. Tuottajana näen toki merkittävänä sen, että taiteella on myös vastaanottajia ja siten kassamagneetit ja ”takuuvarmat” ovat niin ikään olennaisia. Myös niillä on merkitystä kulttuurin hyvään tekevään voimaan. Mutta tuottajana näen myös, että pieneen yhteiskunnalliseen, ehkä marginaaliseenkin puheeseen tulee saada rahoitusta. Se saattaa olla isonkin muutosvoiman alku.

Prosentti taiteelle eri alojen rajapinnoilla JA prosentti taiteen villeille kokeiluille taiteessa, olisiko se ratkaisu kulttuurin yhteiskunnallisen merkityksen ja taiteen rahoituksen kulttuuripoliittisiin kiemuroihin?