Luin juuri suomalaisen paperiteollisuuden suurmiehen G.A. Serlachiuksen elämänkerran. Paperibisneksiensä ohella hän oli erittäin merkittävä suomalaiseen kansallisromanttiseen taidesuuntaukseen vaikuttanut tekijä toimiessaan mesenaattina muun muassa Emil Wikströmille ja Akseli Gallén-Kallelalle. Ilman vihreän kullan suurmiehen tukea, eivät nämä taiteilijat välttämättä olisi vaikuttaneet niin suuresti suomalaisuuden juurien kehittymiseen.

Merkittävää Serlachiuksen mesenaattiudessa oli, että hän toimi kohtuullisen pyytettömästi taiteilijan vapauden sallien. Gallén ja Wikström toki toteuttivat muotokuvia myös tilaustyönä patruunan perheestä ja muista hänelle läheisistä aiheista, mutta paljossa paperijätti ei halunnut rajoittaa taiteellista vapautta. Gallénille hän jopa maksoi säännöllistä kuukausipalkkaa, ilman ennakkoon sovittuja vastikkeita taiteen sisällöistä. Toki taustalla täytyi olla hänen mieltymyksensä juuri Gallénin tapaan tehdä taidetta.

Kuva: Serlachiuksen elämään ja taideharrastukseen voi tutustua taidekaupunki Mäntässä sijaitsevissa museoissa.
(c) Serlachius museo Gösta Mänttä (Flickr)

Myöhempinä aikoina tulisieluna tunnettu Serlachius tosin joutui taiteilijasielu Gallénin kanssa erimielisyyksiin: Serlachiuksen näkökulmasta Gallén ylpistyi ja mesenaattisuhde päättyi. Tuossa kohtaa kuitenkin taitelija oli ehtinyt jo lunastaa paikkansa suomalaisen kulttuuriperinnön ytimessä Kalevala-teoksineen, erämääkuvauksineen ja Ruoveden ateljeineen. Wikström sen sijaan jaksoi loppuun saakka vaalia hyvää suhdetta mesenaattiinsa aktiivisella yhteydenpidolla ja kiitollisuutta osoittavilla vierailuilla, teoilla ja sanoilla. Mesenaattisuhde säilyi. Oliko syynä ollut se, että Wikströmille ei koskaan maksettu säännöllistä palkkaa työstä, vaan hänen oli perusteltava työtänsä kerta toisensa jälkeen? Rahoittaja piti vakuuttaa.

Tämä yksi esimerkkipala kulttuurihistoriasta osoittaa, että mesenaatilla on merkitystä. Vain riittävät fasiliteetit mahdollistamalla on mahdollista toteuttaa taidetta. Ja taiteella taas voi olla hyvinkin merkittäviä yhteiskunnallisia merkityksiä, kuten näillä suomen kansaan aktiivisesti vaikuttaneilla taiteilijoilla oli.

Pari vuotta sitten perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola päräytti toteamalla että taiteilijoiden valtiolliset apurahat tulisi lakkauttaa tai ainakin puolittaa. Perusteluna oli, että Aleksis Kiven kaltaisetkin taiteilijat loivat suurta taidetta äärimmäisessä köyhyydessä. Hänen tukenaan ei ollut Serlachiuksen kaltaista mesenaattia.

Tuo Eerolan esiin nostama keskustelu käytiin jo pari vuotta sitten, mutta yhä se nostaa karvoja pystyyn. Siksi aloinkin uudelleen sitä pohtia, Göstan elämäkerrasta innostuneena.

Ensinnäkin, onko äärimmäinen köyhyys missään ammatissa ihanne? En siis tarkoita  pienituloisuutta – vaan äärimmäistä köyhyyttä. Miksi yhteiskunnallisesti merkittävällä taidealalla se pitäisi olla päämääränä, jos ei se ole sitä yhteiskunnallisesti niin ikään merkittävillä esimerkiksi kaupan alalla tai terveydenhuollossakaan?

Tähän kysymykseen voi pohtia vastausta esimerkiksi ajatusleikillä siitä, jos taide katoaisi maailmasta. Tähän ajatusleikkiin kannattaa ryhtyä vasta, kun on ensin tutustunut hiukan kulttuuriin ja taiteeseen ja sen merkityksiin, sillä niitä ymmärtämättä voi taide todellakin vaikuttaa turhalta kakun kuorrutteelta tärkeämpien asioiden rinnalla.

Kuva: Gallen-Kallela museo.
(c) Jean-Pierre Dalbéra (Flickr)

Toiseksi, taiteen aloja on erilaisia. Esimerkiksi Aleksis Kiven ja Gallén-Kallelan aikoihin kirjailijan ammatti papereine ja musteineen oli huomattavasti edullisempi kuin kuvataiteilijan maaleineen ja taulupohjineen. Siten rahoituksen tarve oli hyvin erilainen.

Ja niin on edelleenkin. Rahaa tarvitaan, mutta eri määrä eri taidemuotoihin ja erilaisiin projekteihin. Samaa taidelajia voi myös tuottaa hyvin erilaisin lähtökohdin. Otetaanpa vaikka Anssi Kela: hänen konserttisalikiertueensa maksaa hiukan eri määrän kuin laajassa suosiossa taannoin olleet saman miehen live-facebook-keikat kotistudiolta. Ja molemmilla on merkitystä – sekä yhteiskunnallisesti että häntä kuuntelevalle yksilöille, että myös artistin omalla taiteilijan uralla ja sen etenemisessä. Ne tukevat toisiaan.

Tässä kohtaa taas tuottajan merkitys nousee avainasemaan. Mistä lähdetään, miten toteutetaan ja mihin pyritään vaikuttavat rahan tarpeeseen. Tuottaja ja taiteilija lähtevät yhdessä ratkomaan tätä palettia.

Ja sitten on vielä se rahoittaja siinä välissä. Mesenaatti. Eli kuka tämän kaiken maksaa? Tämän päivän mesenaatteja ovat erilaiset apurahat, hankkeiden kautta saatavat projektirahoitukset sekä yksityiset rahoittajat – uutuutena myös joukkoistettu mesenaattius. Ja tietysti perinteiset tavat, kuten lipunmyynti.

Rahoittajalla on iso valta vaikuttaa siihen, millaista taidetta tähän maailmaan tuotetaan. Serlachius ei rajoittanut suuresti avustamiensa taiteilijoiden taiteen sisältöjä.

Tämän päivän apurahat ja rahoitusohjelmat on määritetty usein jonkun teeman tai taidelajin ympärille. Siten rahoittajalla on todella suuri valta vaikuttaa siihen, mitä taidetta maailmaan syntyy.  Tuottajan taikuus onkin siinä, miten hän yhdistää taiteilijan intohimon ja rahoittajan intohimon yhteen.

On myös hyvä muistaa, että rahoittajankaan ajatukset eivät ole aivan tuulesta temmattuja. Esimerkiksi suuret EU-hankerahoitukset pohjautuvat aina laajaan taustatyöhön yhteiskunnallisista kohdistamistarpeista. Siten mesenaatilla on merkitystä ja mesenaatin taustalla on usein suurempi viisaus – tai ainakin tutkimustieto.